Metsä huokaa kohtuutta: seminaari 26.2.2011 Linnunniemessä, Joensuussa
Pauliina Kainulainen: Metsä merkitysten kohtuna

(Ahman kynnen raapaisu ikimännyn kaarnaan suomalaisten metsäsuhteesta)

Musiikki: Maria Kalaniemi, Ahma

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä:

EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa, niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä sadasta lammasnahasta.

TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.

JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?

JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua konnossansa…

SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.1

Metsä on suomalaiselle mielelle merkitysten tiivistymä. Metsä on merkitysten kohtu. Se on tajuntamme sekä tietoisen että tiedostamattoman kerroksen jäsentäjä. Meidän maailmankuvamme, mielenmaisemamme keskeiselementti on ollut ja on metsä.2

Aleksis Kiven tapa kuvata metsää poikkesi hänen aikansa hyötyajattelusta. Kivi kuvasi metsää yhtä aikaa realistisesti ja maagisena paikkana.

Maagisuutta on myös vanhassa suomalaisessa ajatuksessa, että metsään eksyvä joutuu metsänpeittoon. Metsä lumoaa liikkujan, hän joutuu tuonpuoleiseen maailmaan.

Kun joutuu metsänpeittoon:

Salaperäinen verho erottaa muista.
Muuttuu oudoksi kiveksi, kannoksi tai mättääksi.
Häviää maahan ja nousee maasta.
Metsä kääntää silmät.
Ei tunne tuttuja paikkoja.
Ei kastu, vaikka sataa.
Näkee ja kuulee outoja asioita.
Näkee etsijät, mutta kukaan ei häntä näe eikä kuule.
Ei voi arvioida ajan kulua.
On käännettävä puku väärin päin tai riisuuduttava, jos haluaa pois.

Etsijä:

Lähtee vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä etsittävän ääni kuuluu.
Vaihtaa kengät vääriin jalkoihin ja lakin väärinpäin päähän.
Pieksee maata ja sanoo: ”Päästä irti nyt”.
Taikoo muurahaispesillä tai polkujen risteyspaikoissa.
Sitoo metsän: panee punaisella villalangalla kolme närettä yhteen.3

Vanhoihin uskomuksiin kuului myös, että jokaisella ihmisellä on haltijansa.

Jos loukkaa haltijaansa voi sen menettää ja saada metsännenän; oudon sairauden, joka tekee rauhattomaksi, silmät kipeiksi ja ihon rupiseksi.

Metsässä säikähtäessä voi metsä lähteä liikkeelle, ”hinkautua”. Metsän olento tunkeutuu ihmiseen ja aiheuttaa metsännenän.4

Suomalaisen suhde metsään on ollut myös eroottinen.

Käyn mie korven kolkutellen
salon suuren sulkutellen.
Mielotar metsän emäntä,
metsän piika pikkarainen,
mielly, metsä, kostu, korpi,
lempihi salo sininen,
minun metsälle mennessäin,
korvelle kohottuani:
pane kuuset kukka päihen,
petäjät hopia päihen,
aukaise Tapion aitta,
minun metälle mentyäin,
korvelle kohottuani!5

Tapio tai Tapiotar oli metsän jumala, metsän henkilöitymä. Kristinuskon tulo näille kanervakankaille muutti vähitellen suomalaisten suhteen puihin ja metsään. Puita alettiin jaotella pyhiin ja pahoihin – Jumalan ja paholaisen luomiin. Hyviä olivat ihmiselle hyödyllisimmät mänty, kuusi ja koivu. Pahoiksi alettiin laskea monet entiset pyhimmät puut, kuten pihlaja. Kristinuskon vaikutus kuuluu jo tässä vienankarjalaisessa Miihkali Perttuselta talletetussa runossa Puun synty.

Sampsa poika

Läksi maita kylvämähe,
Teiroja tirittimähe,
Kaikk’ suot kylvi.
Kaikki on puut Jumalan luomat,
Vesat on Jiesuksen vetämät.
Koivupuu Jumalan luoma,
Pihlaja pirun tekömä,
Hoapa hiitten halliccoma,
Paju on palvasen hakema.
Kuin tyvi pahan teköuve,
Latva vettä laskiehot,
Kuin latva pahan teköuve,
Tyvi vettä työnteähöt
Kipeillä voiteikse,
Vammoilla valin vesikse.6

Vanhojen runojen maailmassa puut kuljettivat juurtensa ja oksiensa kautta parantavaa mettä ihmisille. Tämäkin runo, vaikka hieman muuntuneena, edustaa tietoa synnyistä, suomalaisen perinteen kaikkein arvokkainta tietoa. Joukahaisen tieto oli faktatietoa, mutta Väinämöisen tieto oli tietoa synnyistä, siitä mitkä ovat mielekkään elämän edellytykset ja reunaehdot. Väinämöinen lauloi syntytiedollaan Joukahaisen suohon, mutta meidän aikamme ei tunne eikä tunnusta syntytietoa.7

Mitä syntytieto on? Ehkä se on esimerkiksi kohtuuden tajua.

Kristinuskokaan ei tunnistanut suomalaisen metsäsuhteen kohtuullisuutta ja viisautta, vaan hävitti armottomasti pyhiä puita ja lehtoja. Legendoissa kuitenkin säilyi jotain läheisestä suhteesta puihin.

Pakeni, pakeni Neitsyt Maria oikealla käsivarrellaan kolmivuotias poikansa. Ja heidän oli nälkä, ja he pyysivät puilta ruokaa.

Mutta kaikki puut olivat piikkejä täynnä, eikä hedelmiä ollut missään. Niin he tulivat katajan luo, ja pyysivät ruokaa katajalta. Ja kataja antoi heille marjansa, ja he söivät.

Mutta Luoja siunasi katajan, niin ettei siitä milloinkaan puutu marjat. Ja marjoissa on virvoittava voima.8

Suhteemme metsiin muuttui rajusti kun eurooppalainen hyötyajattelu valloitti suomalaisen mielenmaiseman. Metsä alettiin nähdä ennen muuta luonnonvarana ja talouden silmin. Romantiikkaa edustavat kirjailijat koettivat asettua vastarintaan. Ilmari Kiannon sanoin:

Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa, kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä rannoilla. – Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lajeihisi tutustuisin!9

Metsään on liitetty ja monet liittävät tänäkin päivänä pyhyyden tuntoja. Metsä on temppeli. Nykyrunoilija sanoo sen näin:

Männyt, kristallipakkanen,
totuus.

Totuus niin paljon tuuheampi
kuin nuorena tiesin.
Ei mikään ylihuominen mistelinoksa
löydettäväksi sankarillisen etsinnän palkintona
vaan metsä puineen päivineen.
Koko puu
joka neulaskärkeä myöten täynnä kuolemaa,
elämää,
ja onko sillä vielä jokin kolmas nimi?
Ikuisuutta? Invarianssia? Ydintä. Levollisuutta.

Männyt, kristallipakkanen,
ja mitä minä tiedän totuudesta?

Kylmä tuntuu. Näen männyt.

Tämä oli Lassi Nummea. Eeva Tikkaa:

Kun myrsky yltyi
puut alkoivat puhua keskenään:
tämä on vainojen maailma,
emmekö lähtisi etsimään uutta maata?
Niin metsä irtautui juuriltaan
vaeltaakseen kuin vanhassa näytelmässä
jonka on aika tulla todeksi.
Unen lumous on siinä vaelluksessa
yöperhosten ja keijujen aikaan,
mutta puiden juuret vuotavat verta:
tämä ei ole unta
tämä on totta
totisinta totta.

Väsyneenä, vaiti metsä kulkee meren rantaan
kahlaa veteen, katoaa
hyvästijättöä humisten.
Sen ääni yhtyy meren ääneen
sen latvat loittonevat maininkeina
sen sydän, sydämemme
vierii merivirran syliin.

Yöllä kuuntelen itseäni:
meren metsä, puiden pakolaisleiri
puhuu.
Se kuiskaa: totta minä olen,
totta, se huutaa ja laivat vavahtavat
minä pakolaismetsä, vaeltajametsä,
kuule minua,
muista.

Muistan, muistan ja kuuntelen.
Havuntuoksuinen merivirta vie sydäntäni.
Kuin musta käpy avaa suomunsa yö.11

Sodanjälkeinen tehometsätalouden aika on tuonut Suomeen ennennäkemätöntä taloudellista hyvinvointia. Samalla metsäluonto on muuttunut niin nopeasti, että ihmisten turvallisuuden tunne on järkkynyt. Itäsuomalainen nainen kuvaa tunteitaan:

Siinä oli kaunis polku mäntyjen välissä, ja aina sitä lapsenakin ihaili sitä kanervikkoa ja niitä mäntyjä, miten ne oli tosi uljaan näköisiä. Sitten sieltä puut kaadettiin ja maa kynnettiin. Oli kuin jalokivi olisi säretty pinnaltansa, kun se metsänpohja raastettiin. Sieltä hävitettiin kaikki se, mikä oli joskus ollut kaunista ja pysyvää ja arvokasta. Kun muutamat saarekkeet oli vielä jätetty kaatamatta, minä nousin tuonne mäen päälle ja katselin niitä pienen pieniä entisiä metsäalueita. Siinä sielu lepäsi. Mutta ei mennyt montaa vuotta kun kaikki oli mennyt.12

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat teoksissaan antaneet äänen sekä suomalaisten yhä elävälle erityiselle suhteelle pyhiin puihin että surulle, jota metsän äkillinen häviäminen aiheuttaa. He kirjoittavat kielestä, joka muuttuu ja luo erilaisia merkityksiä metsälle.

Viattomina olimme katsoneet metsää ja nähneet sen luonnollisissa olomuodoissa itsestään selvää kauneutta. Silmää viehättivät synkiksi umpeutuneet kuusikot, kääpäiset haavat, sammaloituneet maapuut tai kituliaasti kasvaneet kalliomännyt. — Metsässä oli tenhoa.

Kunnes aloimme lukea: metsänhoitosuosituksia, oppikirjoja ja metsäklusterin juhlakirjoja. Kuva metsästä alkoi muuttua. Käsitteet ja määritelmät loivat uudenlaisia näkymiä. Luonnon prosessit muuttuivat joksikin, johon pitäisi kajota, jota pitäisi muuttaa ja joka ilman ihmisen ja tekniikan väliintuloa rapistuisi ja surkastuisi.

Aloimme nähdä alikasvoksia, yli-ikäisyyttä, heinittymistä, ylläpitokelvottomia soita, pahasti viallisia metsiä, riukumetsiä ja seuraustuhoja. Alkoi ilmetä tarvetta metsän uudistamiseen, alaharvennuksiin, terveyslannoituksiin, lehvästöruiskutuksiin, äestykseen ja kunnostusojitukseen. Pohdimme metsän boniteettia, arvokasvua, hakkuukertymää, hankintahintaa, kiertoaikaa, kokonaispoistumaa, myyntiverotusta ja pystykauppaa.

Huomasimme, miten joka sana sisälsi koodin miten suhtautua metsään, koodin, joka määritteli puut hyödykkeeksi ja metsän piirteet joko huonoiksi tai hyviksi hyödyn kannalta. Voisiko tällaisen kielen lävitse enää nähdä metsää luontona?13

Minä kysyn, olemmeko metsänpeitossa? Näemmekö metsän jotenkin nurinkurisesti? Onko talouden kieli hinkautunut meihin ja aiheuttanut metsännenän, sairauden joka tekee rauhattomaksi ja silmät kipeiksi tietokoneruutujen tuijottamisesta? Onko mielemme vallattu, kolonisoitu?

Kärsimmekö merkityskadosta? Talouden kieli ei kykene pukemaan sanoiksi metsän rikkaita henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Siihen tarvitaan metsän kieltä.

Miten metsänpeitosta ja mielenkolonisaatiosta voi vapautua?

Pitää nähdä toisin. Tarvitaan toisinnäkijöitä ja toisintekijöitä.

Aletaan suhtautua epäluuloisesti siihen väitteeseen, että edistys tuo aina jotain hyvää, että uusi on aina parempaa.

Joskus viisaus on takaisin palaamisen kykyä. Myös metsän hoidossa.

Palautetaan arvoonsa metsän syntytieto eli kohtuuden taju.

Ilman metsää eksymme.

Opitaan metsältä viisautta.

Suomen kansan vanhoista runoista:

Metsä miulle mielen anto
susi suuren ymmärryksen.14

Edith Södergran: Kotiinpaluu

Lapsuuteni puut riemuitsevat ympärilläni: oi ihminen!
ja ruoho toivottaa minut tervetulleeksi vieraalta maalta.
Painan pääni ruohikkoon: vihdoinkin kotona.
Nyt käännän selkäni kaikelle taakseni jääneelle:
ainoita ystäviäni olkoot metsä, ranta ja järvi.
Nyt juon viisautta kuusten mehukkaista latvuksista,
nyt juon totuutta kuivuneesta koivunrungosta,
nyt juon voimaa pienimmästä, hennoimmasta ruohonkorresta
mahtava suojelija ojentaa minulle armeliaan kätensä.15

1 Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä 1873/2000, 97.

2Juha Pentikäinen teoksessa Metsä ja metsänviljaa, Kalevalaseuran vuosikirja 73, 1994.

3Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Puiden kansa, 1997, 67.

4Puiden kansa, 67.

5Puiden kansa, 64.

6Latvajärven laulajat 2008, 156.

7Tere Vadén, Kaksijalkainen ympäristövallankumous, 2010.

8Martti Haavio, Luojan linnut, 26.

9Hannes Sihvo teoksessa Metsään mieleni (toim. Yrjö Sepänmaa, Liisa Heikkilä-Palo ja Virpi Kaukio) 2003, 158.

10Lassi Nummi, teoksessa Koivuntuohirunoja (toim. Anelma Järvenpää-Summanen) 2005, 98.

11Eeva Tikka, Kalliomaalaus 1987, 50-51.

12Irma Hassinen teoksessa Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Metsänhoidollisia toimenpiteitä, 2009, 37.

13Metsänhoidollisia toimenpiteitä, 97.

14SKVR IV. 1, 297.

15Edith Södergran teoksessa Koivuntuohirunoja, 48.