Kohtuus vaarassa III 15.-17.9.2011 – luentojen lyhennelmiä

Jakob Donner-Amnell: Arvio pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmasta

Tavoitteiden ja jossain määrin toimenpiteiden tasolla Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma on viimeaikaisia hallitusohjelmia tasapainoisempii ja idealistisempi. Hallitus haluaa samalla kertaa edistää valtiontalouden vakauttamista, sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa ja talouskasvua – jonka on kuitenkin oltava ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää. Ohjelmasta löytyy aiempaa enemmän kannatettavia ja kunnianhimoisiakin linjauksia. Pohjoismaista yhteiskuntamallia pidetään valttina ja arvona, ei rasitteena. Suomi pyrkii hiilineutraaliksi yhteiskunnaksi, ympäristöteknologian ykkösmaaksi, luonnonvarojen ja materiaalien kestävän hyödyntämisen maaksi ja maailman ympäristötietoisimmaksi kansakunnaksi. Vaikka hallitusohjelma on toki aina myös mahdottomien toiveiden tynnyri, ohjelma ei kokonaisuutena - ainakaan tässä vaiheessa – ole mikään puhdaslinjainen leikkauslista tai kilpailukyvyn palautussavotta.

Kuva muuttuu kuitenkin merkittävästi, kun siirrytään tavoitteiden maailmasta toimenpiteiden tasolle. Hallitusohjelman keskeisten tavoitteiden toteuttaminen tai edes tuntuva edistäminen ei ole mahdollista ohjelman sisältämillä keinoilla, toimenpiteillä ja panostuksilla. Ne ovat varovaisia, riittämättömiä, keskenään epätasapainossa ja joiltakin osin räikeästi ristiriidassa keskenään (selvimmin energiaintensiivisen teollisuuden energiaverotuksen minimointi vs. verotuksen painottuminen erilaisten haitakkeiden verottamisen suuntaan). Aktiiivitoimenpiteet talouden ja elinkeinorakenteen muuttamiseksi kestävämpään suuntaan loistavat poissaolollaan.

Vielä yllättävämpää kuitenkin on, että ohjelman sisältämät toimenpiteet eivät nykytilanteessa riitä varsinkaan keskeisten vakaus- ja kasvutavoitteiden toteuttamiseen. Esitetyt veronkorotukset ja menoleikkaukset eivät riitä kestävyysvajeen umpeenkuromiseksi. Selvää on myös, että ohjelman perusteena oleva talouskasvuoletus oli optimistinen jo keväällä. Talouskasvua edistävät konkreettiset toimet jäävät ohjelmassa vähiin – yhteisöveron lasku prosentilla ja t&k-rahoituksen uudelleenallokointi ovat tärkeimpiä.

Hallitus on toki jättänyt itselleen takaportin eli ohjelmaa muutetaan, mikäli keskeisten tavoitteiden saavuttaminen alkaa näyttää epätodennäköiseltä. Tämänhetkisessä tilanteessa ei ole vaikea ennustaa, että hallitus muuttaa ohjelmaansa ensi vuonna, ellei jo aiemmin. Talouskehityksen suunnasta riippuu paljolti se, miten hallituksen uudet toimet painottuvat: nähdäänkö ennen kaikkea rajumpaa velanhoitoa veronkorotusten ja lisäleikkausten muodossa, viennin ja talouden kilpailukyvyn edistämistä suuremmalla volyymillä ja joutuuko hallitus myös lykkäämään sosiaaliturvan parantamiseksi tarkoitettuja toimia. Tämänsuuntaiset muutokset tarkoittaisivat käytännössä nykyisen ohjelman hylkäämistä. On aiheellista kysyä, onko hallituksella tähän mandaatti.

Tere Vadén: Syntytieto ja ympäristövallankumous

Ympäristövallankumous resurssipulana ja talouskasvun taittumisena on jo alkanut. Mutta mikään poliittinen ei tapahdu välttämättä. Vallankumous tehdään koska se halutaan, ei siksi että se on pakko tai järkevää.
Tavanomaiset näkemykset vallankumouksesta ovat osa länsimaista perintöä, joka puolestaan on osa ongelmaa. Siksi ne eivät ole paikalliselle ympäristövallankumoukselle luotettavia apulaisia. Samalla tietokäsitys, joka perustuu päämäärien pyhittämille keinoille, joutuu epäiltyjen listalle. Kun länsimaista järkeä on syytä epäillä puolueelliseksi ja erottamattoman teknologiseksi, sama epäilys ulottuu myös länsimaisiin teorioihin politiikasta ja vallankumouksesta.

Kalevalaisessa kansanrunoudessa kuvataan nimellä “synty” yhteisöllistä, ylisukupolvista ja yliyksilöllistä toiminnassa ilmenevää tietoa niistä merkityksellisistä yhteyksistä, jotka muodostavat elämäntavan tarkoituksellisen kokonaisuuden ja pitävät sitä koossa. Synnyt elävänä kokemuksena ovat luotteet, joihin tarkoituksellinen elämä nojaa.
Syntytieto on äidintietoa samalla tavalla kuin ensimmäinen tai ensimmäiset kielet ovat äidinkieliä. Syntytiedon alku ja kasvu on hidasta, samoin sen muuttuminen. Länsimainen elintapa ei virallisesti tunnista eikä tunnusta syntytietoa, ei omaansa eikä muiden. Tässä on iso osa ongelmaa: ympäristövallankumoukseen ei riitä enempi tieto, vaan tarvitaan tietoa, joka on toista laatua ja lajia.

Ympäristövallankumoukseen tarvitaan syntytietoa, joka on yhtä aikaa osa vallankumouksen syytä ja osa sen toteutumista, osa sen arkista tekoa ja oloa. Esineissä syntytieto näkyy kauneuden ja käytettävyyden erottamattomana liittona. Esi-teollisissa kulttuureissa tämä on tavallista. Hyödyllinen on kaunista ja kauneus tarpeellista. Tekoja ja vallankumousta koskee sama: syntytieto sulattaa keinot ja päämäärät, nykyisen ja tulevan yhteen. Tässä näkyy ensimmäinen suuri ero länsimaiseen vallankumouskäsitykseen. Syntyjen osaaminen ei ole yksilön kyky tai taito. Ylisukupolvisuus tarkoittaa, että synnyissä elää jaettuna myös jo kuolleiden kokemusta. Syntyjen muodostuminen on mahdollista, kun eletään yhdessä tarkoituksella ja pitkään.

Ari Lampinen, uusiutuvan liikenne-energian projektipäällikkö, Joensuun Seudun Jätehuolto Oy (www.liikennebiokaasu.fi)

Esitelmä aloitetaan kertaamalla ne kaksi pääsyytä, joiden vuoksi energiajärjestelmien uusiminen on välttämätöntä. Ilmastonmuutos, ilmanlaatu ja monet muut ympäristö- ja terveyssyyt ovat kestävän kehityksen kannalta tärkeimmät syyt – ja myös enemmän kuin riittävät syyt kaikkien ympäristötietoisten ja kestävän kehityksen sisällön oikein sisäistäneiden ihmisten mielestä. Demokratiasyyt kuitenkin estävät asioiden ratkaisemisen pelkästään kestävän kehityksen perustein. Energian huoltovarmuussyyt, mukaan lukien globaali öljynpumppaushuippu ja siihen liittyvät geopoliittiset ongelmat, ovat välttämätön lisäperuste, jonka avulla energiajärjestelmän uusimiseen tarvittava markkinaohjaus voidaan poliittisesti toteuttaa. Tämä johtuu siitä, että Suomessa ja monessa muussa alhaisen ympäristötietoisuuden maassa, Ruotsista ja muista korkeamman ympäristötietoisuuden maista poiketen, investointipäätökset tehdään lähes aina puhtaasti liiketaloudellisen kannattavuuden pohjalta ottamatta ympäristö- ja terveysvaikutuksia huomioon kuin nykyisin vielä heikosti ohjaavan ympäristölainsäädännön minimivaatimusten verran. Tämä koskee niin yksityisiä kuin kunnallisia yrityksiä sekä kansalaisia.

Ympäristölaadultaan heikoimman mahdollisen laillisen teknologian

(CATNAP-teknologia) suosiminen on yksi olennainen syy siihen, että yhteiskunnat ovat lukittuneet fossiilisten polttoaineiden käyttöön jopa silloin kun uusiutuvan energian käyttö olisi halvempaa ilman ympäristövaikutusten huomioon ottamistakin (lock-in-ilmiö).

Esitelmän toisessa osassa tuodaan esiin uusiutuvan energian mahdollisuudet edellä mainittujen ongelmien ratkaisuun. Erityisesti tarkastellaan YK:n hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n tuoretta uusiutuvan energian erityisraporttia, jonka mukaan ihmiskunnan energiantarve voitaisiin nykyiselläkin teknologialla tyydyttää kokonaan uusiutuvien energianlähteiden kestävällä käytöllä. Kestävyyden huomioon ottaminen on olennaisen tärkeää myös uusiutuvien energianlähteiden käytössä, sillä erityisesti bioenergian käyttö ja lisäksi myös vesivoiman, vuorovesivoiman ja geotermisen energian hyödyntäminen voidaan teknisesti toteuttaa huomattavilla negatiivisilla ympäristövaikutuksilla.

Esitelmän kolmannessa osassa käsitellään yhtä kestävää bioenergian käyttömuotoa, jäteperäisen biokaasun liikennekäyttöä. Liikenne on sekä ilmastonmuutoksen että ilmanlaadun näkökulmista ylivoimaisesti suurin ongelma, joten poliittisten toimenpiteiden pääpainon niin valtakunnallisesti kuin kunnallisestikin tulisi kohdistua sen ratkaisemiseen. Ratkaisu edellyttää monien uusiutuvien energiamuotojen ja monien teknologioiden käyttöä siten, että ympäristövaikutuksiltaan parhaat priorisoidaan. Biopolttoaineista ympäristövaikutuksiltaan paras vaihtoehto on yhdyskuntien, teollisuuden ja maatalouden jätteiden liikennekäyttö biokaasuna. Liikennebiokaasun avulla voidaan vähentää sekä kasvihuonekaasupäästöjä että muita liikenteen päästöjä enemmän kuin millään muulla biopolttoaineella ja se soveltuu kaikkiin liikennemuotoihin ja kaikkiin moottorityyppeihin. Jätteet riittäisivät kattamaan huomattavan osan EU:n liikenteen polttoainetarpeista, mutta ei kaikkea. Monia muitakin teknologioita tarvitaan ja niistä ekologisista ja resurssisyistä tärkeimpinä aurinko- ja tuulivoiman hyödyntäminen, joka on mahdollista monilla tavoilla, mutta joista yksikään ei vielä ole taloudellisesti kilpailukykyinen ja teknisesti kypsä, kuten liikennebiokaasu, eikä niiden käyttöönotto ole mahdollista puhtaasti kunnallispoliittisin ratkaisun, kuten liikennebiokaasun.

Ekomytologia ja kohtuuden maa/ilmankuva (abstrakti)

Dosentti, Ph.D., Kaarina  Kailo

Länsimaisen maailmankuvan rappio ja sen seurauksena syntyneiden finanssi- ja ekokriisien aiheuttamat uhkakuvat ovat innoittaneet yhä useampia valtayhteiskuntienkin jäseniä etsimään vaihtoehtoa nykymenolle. Patriarkaalisen kapitalismin aiheuttamia rakenteellisia, henkisiä, psykologisia ja poliittisia epäsymmetrioita ja häiriöitä ei voida korjata viherkapitalismilla tai saman kriisikoneiston hienosäädöllä.

Alustuksessani kuvaan tarvetta siirtyä patriarkaalisesta herruuden ja luonnonhallinnan myyttisestä perimästä (Freudin Totem ja tabu -myytti ja muut patriarkaalisten uskontojen alistuskertomukset) ekososiaalisesti kestävään kokonaisvaltaiseen kohtuustalouteen osana syväekologista mielenmurrosta. Sille on leimallista luonnon ja ihmiskunnan itseisarvoinen kumppanuus, ja takaisin antamisen  luontosuhde.

Ekomytologialla viittaan lahjatalouden maa/ilmankuvaa heijastaviin, tukeviin ja vahvistaviin kulttuurisiin kertomuksiin, jotka tulisi nostaa esiin ja joiden olisi hyvä korvata länsimaiset valloituksen ja miessankaruuden kilpailuhenkiset myytit.  Patriarkaalisten ja länsimaisten myyttien ideologisia syvävirtoja ja juonteita ei pysty tunnistamaan ja tiedostamaan kuin niille vaihtoehtoisten maailmankuvallisten paradigmojen valossa. Vietettyäni 9 vuotta Kanadan intiaanien parissa ja osallistuttuani yli l0 vuotta kansainväliseen Feministit lahjatalouden puolesta -tutkija- ja aktivistiverkostoon, olen päässyt sisälle suomensukuistenkin kansojen parissa vaikuttaneeseen gift economy -filosofiaan. Esittelen mm. verkostomme irokeesijäsenen, Barbara Mannin Gantowisas –kirjaa, jossa hän kuvaa tasapainon lahjataloutta ja oman kulttuurinsa ekomytologiaa.  Kohtuuden taloutta voidaan alkaa rakentaa myös länsimaissa purkamalla ja torjumalla ensin etnosentristen ja mieskeskeisten talousmallien patologiset arvot ja käytännöt ja ottamalla sitten oppia ei-länsimaisten sekä valtavirran talousmallille vaihtoehtoisten kulttuurien parhaista käytännöistä. Toisaalta, kohtuuden talousmalli on jo olemassa uusliberalistisen globaalitalouden piilotaloutena niin monien alkuperäiskansojen keskuudessa kuin osana naisten luonnollistettua hoivataloutta.

Amerikkalainen Genevieve Vaughan on kuvannut sukupuoli- ja etnosensitiivisesti länsimaisen hallitsevan vaihtotalouden ja naistapaisemman, alkuperäiskansoille leimallisen lahjatalouden erot ja keskinäiset suhteet. Vaughanin mukaan vaihdon ja antamisen logiikat muodostavat kaksi kilpailevaa, toinen toistaan täydentävää ajattelutapaa. Äärimuodossaan miestapaisempi vaihto sisällyttää kuitenkin antamisen itseensä, kilpailee sen kanssa ja hyödyntää sitä omassa toiminnassaan loismaisesti. Naistapaisena antaminen uhraa itseään vaihdolle ja tuottaa vaihdolle sen arvon: antaminen (kuten nainen) siis pitää itseään arvottomana vaihtoon nähden, vaikka se itse asiassa onkin juuri vaihdon lisäarvo (Vaughan l997; Kailo 2004). Vaihdosta on tullut myös hallitseva maailman ja todellisuuden jäsentämisen tapa (”metaform”), joka heijastuu joka tasolla (”vaihdamme” pikemminkin kuin ”annamme” ajatuksia) (Vaughan 1997). Huolenpidon logiikkaan ja arvoihin samaistuvat naiset (tai miehet) eivät kuitenkaan pysty harrastamaan lahjataloutta omaehtoisesti kapitalistisen vaihtotalouden tietoisesti luoman ja näin keinotekoisen niukkuuden kontekstissa. Kysynnän luomisen ”pakko” on syy, miksi kapitalismi tuhoaa yhteisöä koossapitävän solidaarisuuden ja siteet. Lahjan hengessä tehty työ on alistettu yhä vahvemmin vaihtotalouden laskelmoivalle logiikalle, siteistä irrotetulle rahataloudelle. Lastaan kantava äiti ei sano vauvalle: ”kanna sinä vuorostasi minua”. Mutta sisäistäessään unilateraalisen hoivan, välittämisen ja läsnäolon hengen, lapseen siirtyy halu vuorostaan kantaa omia lapsiaan. Lapset, sairaat ja vanhukset eivät voi antaa takaisin ”samalla mitalla”, eikä sitä odotetakaan. Lahjatalouden ydin on tarpeisiin vastaaminen.

Pauliina Kainulainen: Metsä merkitysten kohtuna

(Ahman kynnen raapaisu ikimännyn kaarnaan suomalaisten metsäsuhteesta)

Musiikki: Maria Kalaniemi, Ahma

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä:

EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa, niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä sadasta lammasnahasta.

TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.

JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?

JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua konnossansa…

SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.¹

Metsä on suomalaiselle mielelle merkitysten tiivistymä. Metsä on merkitysten kohtu. Se on tajuntamme sekä tietoisen että tiedostamattoman kerroksen jäsentäjä. Meidän maailmankuvamme, mielenmaisemamme keskeiselementti on ollut ja on metsä.²

Aleksis Kiven tapa kuvata metsää poikkesi hänen aikansa hyötyajattelusta. Kivi kuvasi metsää yhtä aikaa realistisesti ja maagisena paikkana.

Maagisuutta on myös vanhassa suomalaisessa ajatuksessa, että metsään eksyvä joutuu metsänpeittoon. Metsä lumoaa liikkujan, hän joutuu tuonpuoleiseen maailmaan.

Kun joutuu metsänpeittoon:

Salaperäinen verho erottaa muista.
Muuttuu oudoksi kiveksi, kannoksi tai mättääksi.
Häviää maahan ja nousee maasta.
Metsä kääntää silmät.
Ei tunne tuttuja paikkoja.
Ei kastu, vaikka sataa.
Näkee ja kuulee outoja asioita.
Näkee etsijät, mutta kukaan ei häntä näe eikä kuule.
Ei voi arvioida ajan kulua.
On käännettävä puku väärin päin tai riisuuduttava, jos haluaa pois.

Etsijä:

Lähtee vastakkaiseen suuntaan, kuin mistä etsittävän ääni kuuluu.
Vaihtaa kengät vääriin jalkoihin ja lakin väärinpäin päähän.
Pieksee maata ja sanoo: ”Päästä irti nyt”.
Taikoo muurahaispesillä tai polkujen risteyspaikoissa.
Sitoo metsän: panee punaisella villalangalla kolme närettä yhteen.³

Vanhoihin uskomuksiin kuului myös, että jokaisella ihmisellä on haltijansa.

Jos loukkaa haltijaansa voi sen menettää ja saada metsännenän; oudon sairauden, joka tekee rauhattomaksi, silmät kipeiksi ja ihon rupiseksi.

Metsässä säikähtäessä voi metsä lähteä liikkeelle, ”hinkautua”. Metsän olento tunkeutuu ihmiseen ja aiheuttaa metsännenän.⁴

Suomalaisen suhde metsään on ollut myös eroottinen.

Käyn mie korven kolkutellen
salon suuren sulkutellen.
Mielotar metsän emäntä,
metsän piika pikkarainen,
mielly, metsä, kostu, korpi,
lempihi salo sininen,
minun metsälle mennessäin,
korvelle kohottuani:
pane kuuset kukka päihen,
petäjät hopia päihen,
aukaise Tapion aitta,
minun metälle mentyäin,
korvelle kohottuani!⁵

Tapio tai Tapiotar oli metsän jumala, metsän henkilöitymä. Kristinuskon tulo näille kanervakankaille muutti vähitellen suomalaisten suhteen puihin ja metsään. Puita alettiin jaotella pyhiin ja pahoihin – Jumalan ja paholaisen luomiin. Hyviä olivat ihmiselle hyödyllisimmät mänty, kuusi ja koivu. Pahoiksi alettiin laskea monet entiset pyhimmät puut, kuten pihlaja. Kristinuskon vaikutus kuuluu jo tässä vienankarjalaisessa Miihkali Perttuselta talletetussa runossa Puun synty.

Sampsa poika

Läksi maita kylvämähe,
Teiroja tirittimähe,
Kaikk’ suot kylvi.
Kaikki on puut Jumalan luomat,
Vesat on Jiesuksen vetämät.
Koivupuu Jumalan luoma,
Pihlaja pirun tekömä,
Hoapa hiitten halliccoma,
Paju on palvasen hakema.
Kuin tyvi pahan teköuve,
Latva vettä laskiehot,
Kuin latva pahan teköuve,
Tyvi vettä työnteähöt
Kipeillä voiteikse,
Vammoilla valin vesikse.⁶

Vanhojen runojen maailmassa puut kuljettivat juurtensa ja oksiensa kautta parantavaa mettä ihmisille. Tämäkin runo, vaikka hieman muuntuneena, edustaa tietoa synnyistä, suomalaisen perinteen kaikkein arvokkainta tietoa. Joukahaisen tieto oli faktatietoa, mutta Väinämöisen tieto oli tietoa synnyistä, siitä mitkä ovat mielekkään elämän edellytykset ja reunaehdot. Väinämöinen lauloi syntytiedollaan Joukahaisen suohon, mutta meidän aikamme ei tunne eikä tunnusta syntytietoa.⁷

Mitä syntytieto on? Ehkä se on esimerkiksi kohtuuden tajua.

Kristinuskokaan ei tunnistanut suomalaisen metsäsuhteen kohtuullisuutta ja viisautta, vaan hävitti armottomasti pyhiä puita ja lehtoja. Legendoissa kuitenkin säilyi jotain läheisestä suhteesta puihin.

Pakeni, pakeni Neitsyt Maria oikealla käsivarrellaan kolmivuotias poikansa. Ja heidän oli nälkä, ja he pyysivät puilta ruokaa.

Mutta kaikki puut olivat piikkejä täynnä, eikä hedelmiä ollut missään. Niin he tulivat katajan luo, ja pyysivät ruokaa katajalta. Ja kataja antoi heille marjansa, ja he söivät.

Mutta Luoja siunasi katajan, niin ettei siitä milloinkaan puutu marjat. Ja marjoissa on virvoittava voima.⁸

Suhteemme metsiin muuttui rajusti kun eurooppalainen hyötyajattelu valloitti suomalaisen mielenmaiseman. Metsä alettiin nähdä ennen muuta luonnonvarana ja talouden silmin. Romantiikkaa edustavat kirjailijat koettivat asettua vastarintaan. Ilmari Kiannon sanoin:

Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa, kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä rannoilla. – Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lajeihisi tutustuisin!⁹

Metsään on liitetty ja monet liittävät tänäkin päivänä pyhyyden tuntoja. Metsä on temppeli. Nykyrunoilija sanoo sen näin:

Männyt, kristallipakkanen,
totuus.

Totuus niin paljon tuuheampi
kuin nuorena tiesin.
Ei mikään ylihuominen mistelinoksa
löydettäväksi sankarillisen etsinnän palkintona
vaan metsä puineen päivineen.
Koko puu
joka neulaskärkeä myöten täynnä kuolemaa,
elämää,
ja onko sillä vielä jokin kolmas nimi?
Ikuisuutta? Invarianssia? Ydintä. Levollisuutta.

Männyt, kristallipakkanen,
ja mitä minä tiedän totuudesta?

Kylmä tuntuu. Näen männyt.¹⁰

Tämä oli Lassi Nummea. Eeva Tikkaa:

Kun myrsky yltyi
puut alkoivat puhua keskenään:
tämä on vainojen maailma,
emmekö lähtisi etsimään uutta maata?
Niin metsä irtautui juuriltaan
vaeltaakseen kuin vanhassa näytelmässä
jonka on aika tulla todeksi.
Unen lumous on siinä vaelluksessa
yöperhosten ja keijujen aikaan,
mutta puiden juuret vuotavat verta:
tämä ei ole unta
tämä on totta
totisinta totta.

Väsyneenä, vaiti metsä kulkee meren rantaan
kahlaa veteen, katoaa
hyvästijättöä humisten.
Sen ääni yhtyy meren ääneen
sen latvat loittonevat maininkeina
sen sydän, sydämemme
vierii merivirran syliin.

Yöllä kuuntelen itseäni:
meren metsä, puiden pakolaisleiri
puhuu.
Se kuiskaa: totta minä olen,
totta, se huutaa ja laivat vavahtavat
minä pakolaismetsä, vaeltajametsä,
kuule minua,
muista.

Muistan, muistan ja kuuntelen.
Havuntuoksuinen merivirta vie sydäntäni.
Kuin musta käpy avaa suomunsa yö.¹¹

Sodanjälkeinen tehometsätalouden aika on tuonut Suomeen ennennäkemätöntä taloudellista hyvinvointia. Samalla metsäluonto on muuttunut niin nopeasti, että ihmisten turvallisuuden tunne on järkkynyt. Itäsuomalainen nainen kuvaa tunteitaan:

Siinä oli kaunis polku mäntyjen välissä, ja aina sitä lapsenakin ihaili sitä kanervikkoa ja niitä mäntyjä, miten ne oli tosi uljaan näköisiä. Sitten sieltä puut kaadettiin ja maa kynnettiin. Oli kuin jalokivi olisi säretty pinnaltansa, kun se metsänpohja raastettiin. Sieltä hävitettiin kaikki se, mikä oli joskus ollut kaunista ja pysyvää ja arvokasta. Kun muutamat saarekkeet oli vielä jätetty kaatamatta, minä nousin tuonne mäen päälle ja katselin niitä pienen pieniä entisiä metsäalueita. Siinä sielu lepäsi. Mutta ei mennyt montaa vuotta kun kaikki oli mennyt.¹²

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat teoksissaan antaneet äänen sekä suomalaisten yhä elävälle erityiselle suhteelle pyhiin puihin että surulle, jota metsän äkillinen häviäminen aiheuttaa. He kirjoittavat kielestä, joka muuttuu ja luo erilaisia merkityksiä metsälle.

Viattomina olimme katsoneet metsää ja nähneet sen luonnollisissa olomuodoissa itsestään selvää kauneutta. Silmää viehättivät synkiksi umpeutuneet kuusikot, kääpäiset haavat, sammaloituneet maapuut tai kituliaasti kasvaneet kalliomännyt. — Metsässä oli tenhoa.

Kunnes aloimme lukea: metsänhoitosuosituksia, oppikirjoja ja metsäklusterin juhlakirjoja. Kuva metsästä alkoi muuttua. Käsitteet ja määritelmät loivat uudenlaisia näkymiä. Luonnon prosessit muuttuivat joksikin, johon pitäisi kajota, jota pitäisi muuttaa ja joka ilman ihmisen ja tekniikan väliintuloa rapistuisi ja surkastuisi.

Aloimme nähdä alikasvoksia, yli-ikäisyyttä, heinittymistä, ylläpitokelvottomia soita, pahasti viallisia metsiä, riukumetsiä ja seuraustuhoja. Alkoi ilmetä tarvetta metsän uudistamiseen, alaharvennuksiin, terveyslannoituksiin, lehvästöruiskutuksiin, äestykseen ja kunnostusojitukseen. Pohdimme metsän boniteettia, arvokasvua, hakkuukertymää, hankintahintaa, kiertoaikaa, kokonaispoistumaa, myyntiverotusta ja pystykauppaa.

Huomasimme, miten joka sana sisälsi koodin miten suhtautua metsään, koodin, joka määritteli puut hyödykkeeksi ja metsän piirteet joko huonoiksi tai hyviksi hyödyn kannalta. Voisiko tällaisen kielen lävitse enää nähdä metsää luontona?¹³

Minä kysyn, olemmeko metsänpeitossa? Näemmekö metsän jotenkin nurinkurisesti? Onko talouden kieli hinkautunut meihin ja aiheuttanut metsännenän, sairauden joka tekee rauhattomaksi ja silmät kipeiksi tietokoneruutujen tuijottamisesta? Onko mielemme vallattu, kolonisoitu?

Kärsimmekö merkityskadosta? Talouden kieli ei kykene pukemaan sanoiksi metsän rikkaita henkisiä ja hengellisiä merkityksiä. Siihen tarvitaan metsän kieltä.

Miten metsänpeitosta ja mielenkolonisaatiosta voi vapautua?

Pitää nähdä toisin. Tarvitaan toisinnäkijöitä ja toisintekijöitä.

Aletaan suhtautua epäluuloisesti siihen väitteeseen, että edistys tuo aina jotain hyvää, että uusi on aina parempaa.

Joskus viisaus on takaisin palaamisen kykyä. Myös metsän hoidossa.

Palautetaan arvoonsa metsän syntytieto eli kohtuuden taju.

Ilman metsää eksymme.

Opitaan metsältä viisautta.

Suomen kansan vanhoista runoista:

Metsä miulle mielen anto
susi suuren ymmärryksen.¹⁴

Edith Södergran: Kotiinpaluu

Lapsuuteni puut riemuitsevat ympärilläni: oi ihminen!
ja ruoho toivottaa minut tervetulleeksi vieraalta maalta.
Painan pääni ruohikkoon: vihdoinkin kotona.
Nyt käännän selkäni kaikelle taakseni jääneelle:
ainoita ystäviäni olkoot metsä, ranta ja järvi.
Nyt juon viisautta kuusten mehukkaista latvuksista,
nyt juon totuutta kuivuneesta koivunrungosta,
nyt juon voimaa pienimmästä, hennoimmasta ruohonkorresta
mahtava suojelija ojentaa minulle armeliaan kätensä.¹⁵

1 Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä 1873/2000, 97.

2Juha Pentikäinen teoksessa Metsä ja metsänviljaa, Kalevalaseuran vuosikirja 73, 1994.

3Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Puiden kansa, 1997, 67.

4Puiden kansa, 67.

5Puiden kansa, 64.

6Latvajärven laulajat 2008, 156.

7Tere Vadén, Kaksijalkainen ympäristövallankumous, 2010.

8Martti Haavio, Luojan linnut, 26.

9Hannes Sihvo teoksessa Metsään mieleni (toim. Yrjö Sepänmaa, Liisa Heikkilä-Palo ja Virpi Kaukio) 2003, 158.

10Lassi Nummi, teoksessa Koivuntuohirunoja (toim. Anelma Järvenpää-Summanen) 2005, 98.

11Eeva Tikka, Kalliomaalaus 1987, 50-51.

12Irma Hassinen teoksessa Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Metsänhoidollisia toimenpiteitä, 2009, 37.

13Metsänhoidollisia toimenpiteitä, 97.

14SKVR IV. 1, 297.

15Edith Södergran teoksessa Koivuntuohirunoja, 48.

Sodat, rikkaat ja ilmastonmuutos

dosentti Heikki Tervahatun alustus Kohtuusklubilla 20.10.2010

Miksi Suomen ydinvoimapolitiikka poikkeaa muusta Länsi-Euroopasta?

tutkija Erika Säynässalo

Tiivistelmä esityksestä 22.10.09  Joensuun yliopistolla

Esityksessä vertaillaan kolmen maan – Suomen, Ranskan ja Ruotsin – ydinvoima-politiikan kehityslinjoja. Esitys nojautuu allekirjoittaneen väitöskirjahankkeeseen sekä eritoten artikkeliin ”Nuclear Energy Policy Processes in Finland in a Comparative Perspective: Complex Mechanisms of a Strong Administrative State”, joka on julkaistu Matti Kojon ja Tapio Litmasen toimittamassa kirjassa The Renewal of Nuclear Power in Finland (Palgrave Macmillan 2009)

Suomen ydinvoimapolitiikan vertaaminen Ranskan ydinvoimapolitiikkaan on perusteltua ja mielenkiintoista, koska kyseessä ovat ainoat Länsi-Euroopan maat, joissa ydinvoiman lisärakentaminen on ollut poliittisesti mahdollista ydinvoimakriittisen 1970-luvun jälkeen. Ruotsin ydinvoimapolitiikka edustaa tässä vertailussa vastakkaista linjaa, sillä maan poliittinen eliitti sitoutui pitkään 1980-luvun alussa tehtyyn päätökseen purkaa maan ydinvoimalat.

Näiden kolmen maan ydinvoimapolitiikan yhtäläisyyksiä ja eroja selitetään erottamalla analyyttisesti toisistaan kaksi manner-eurooppalaisen valtiotradition tyyppiä: vahva hallintovaltio ja vahva puoluevaltio. Vahvoissa hallintovaltioissa, joihin Ranska ja Suomi voidaan lukea, hallinnon instituutiot ja virkamiehet kykenevät dominoimaan (ydin)-energiaa koskevaa päätöksentekoa ja puolueet ovat heikkoja toimijoita. Vahvoissa puolue-valtioissa, joihin Ruotsi voidaan lukea, sekä hallitus- että oppositiopuolueet ovat kyenneet vahvasti vaikuttamaan (ydin)energian tuotantoa koskeviin linjauksiin.

Vahvan hallintovaltion teesi Suomen ja Ranskan ydinvoimapolitiikan yhtäläisyyksiä selitettäessä ei kumoudu siihen, että kummassakin maassa demokratisoitiin ydinvoiman lisärakentamista koskevaa päätöksentekoa 1980-luvulta lähtien. Molemmissa maissa parlamentille myönnettiin hallintovaltaa ydinvoiman lisärakentamisesta päätettäessä, mutta pitkälti juuri päätöksenteossa sovelletusta hallinnollista menettelystä johtuen vahvat hallinnolliset ja taloudelliset intressit ovat jatkuvasti määritelleet oppositio-politiikan liikkumatilaa näissä maissa. Sen sijaan Ruotsissa ydinvoimakysymys puoluepolitisoitui 1970-luvun alussa. Opposition onnistui tehdä ydinvoimasta hallitus-oppositio -kysymys ja haastaa hallituspuolueena tuolloin olleiden sosialidemokraattien ydinvoimamyönteinen politiikka.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että monet Länsi-Euroopan maiden hallitukset ovat osoittaneet valmiutta ydinvoimamyönteisempään politiikkaan kuin mikä oli poliittisesti mahdollista vielä 1990-luvulla. Esimerkiksi Ruotsin hallitus teki tämän vuoden helmikuussa uuden linjauksen, jonka mukaan ydinvoiman lisärakentaminen on maassa mahdollista. On kuitenkin ilmeistä, että puolueiden väliset voimasuhteet tulevat tulevaisuudessa vaikuttamaan siihen, minkälaisia konkreettisia päätöksiä ydinvoiman lisärakentamisesta tullaan Ruotsissa tekemään. Kansalaisilla on tällöin ainakin periaatteessa mahdollista vaikuttaa hallituksen ydinvoimapäätöksiin vaalien kautta. Sen sijaan Suomen ja Ranskan kaltaisissa vahvoissa hallintovaltioissa vaalit ovat suhteellisen merkityksetön areena ydinvoimasta päätettäessä.

Luonnonvarojen käyttö ja oikeudenmukaisuus

Professori Pertti Rannikko

Luonnonvarojen käyttöön liittyvistä oikeudenmukaisuuskysymyksistä aletaan keskustella yleensä vasta ongelmatilanteissa. Liikehdintöjä ja ristiriitoja syntyy usein  tilanteissa, joissa enemmistö (tai vallassa olevat) toteuttavat vähemmistön (tai heikommassa asemassa olevien) kannalta haitallisia päätöksiä. Hyödyt voivat olla yleisiä, laajoja ihmisryhmiä tai ympäristöä koskevia, mutta haitat koituvat paikallisille yhteisöille. Ei riitä, että päätöksentekotilanteissa pyritään maksimoimaan kokonaishyöty vaan huomioon on otettava kaikkien yksilöiden hyödyt ja oikeudet, myös tulevien sukupolvien. Ympäristö- ja eläinoikeusliikehdinnät ovat parina viime vuosikymmeninä laajentaneet huomioon otettavien piiriä tuomalla mukaan myös luonnon ja eläimet. Oikeudenmukaiseksi luonnonvarojen käytöksi onkin vakiintumassa periaate, joka korostaa heikommassa asemassa olevien ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin samanaikaista huomioon ottamista ja kunnioittamista.

Puheenvuorossa tarkastellaan Suomen syrjäisten seutujen, erityisesti Lieksan, kehitystä luonnonvarojen käytön oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Luonnonvarojen intensiivinen käyttö sai viime vuosisadalla puolelleen kansalaisten tuen, koska se lisäsi laajojen kansankerrosten hyvinvointia ympäri maata. Syrjäiset paikallistaloudet tulivat riippuvaisiksi luonnonvarojen voimaperäisestä käytöstä, mikä rajoitti tulevaisuuden vaihtoehtoja ja etsiytymistä uusille kehityspoluille. Niinpä monilla paikkakunnilla koettiin voimistuva ympäristötietoisuus ja luonnonsuojelu uhaksi. Metsän varassa tapahtuneen teollistumisen pitkä varjo on kuitenkin vähitellen väistynyt ja syrjäseuduilla on alettu nähdä kehityspotentiaalia myös luonnon uusissa käyttömuodoissa: luonnonsuojelussa, matkailussa ja virkistyksessä.

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa syrjäisillä alueilla liikkuu paikallisten asukkaiden lisäksi matkailuyrittäjiä, kesämökkiläisiä, virkistyskäyttäjiä ja luonnonsuojelijoita. Hekin pohtivat syrjäseutujen tulevaisuutta omista näkökulmistaan ja etsivät mahdollisuuksia sellaiseen kehitykseen, joka ei kuluta ja pilaa luontoa. Tämä yleistymässä oleva luontokäsitys saattaa tulevaisuudessa joutua haasteiden eteen, sillä jo ennen talouskriisiä näytti siltä,  että on käynnistymässä Suomen uusteollistuminen. Uusien kaivosten avaamista suunniteltiin kiihtyvällä vauhdilla, metsistä ja pelloista oltiin ottamassa lisääntyvästi raaka-ainetta energiantuotantoon. Omia vaatimuksia syrjäseutujen luonnonvarojen käytölle tulevat esittämään globaalit suuryritykset, jotka kamppailevat maailman niukkenevista energia- ja raaka-ainevaroista. Niiden toimintaa ei voida enää samalla tavalla rajoittaa ja valvoa kansallisilla päätöksillä kuin aikaisempien toimijoiden. Nykyisestä talouskriisistä selviämisen jälkeen voi luonnonvarojen käyttö olla aikaisempaa ristiriitaisempaa, jolloin luonnonvarojen käytön oikeudenmukaisuudesta keskustellaan entistä kiivaammin.

Ylivallan vahvuuden kuvitelma ja toisenlaisen maailman näkymättömyys muutoksen esteinä

Tutkija Olli Tammilehto

Maapalloa lämmittävien kasvihuonekaasujen tuottaminen, biodiversiteetin kato ja yleinen myrkyttyminen ovat kaikista viherpuheista huolimatta edenneet hyvin pitkälle. Katastrofin torjuminen edellyttää hyvin nopeaa päästöjen alentamista ja maankäyttötapojen muutosta. Valtavirtakeskusteluissa ja neuvottelupöydillä esillä olevat vähän hiilidioksidia tuottavat energianlähteet ja muut tekniset korjaukset eivät monista teknisistä ja yhteiskunnallisista syistä riitä. Pelkästään niihin turvauduttaessa muutos ei ole kyllin suuri tai se tulee liian myöhään. Riittävän nopea ja suuri muutos edellyttää tuotannon yleistä vähentämistä ja globaalin ylä- ja keskiluokan kulutuksen alentamista. Koska taloudellinen kasvu ja korkea kulutustaso ovat keskeinen osa nykyistä yhteiskuntajärjestystä, kasvupakosta luopuminen edellyttää syvällistä rakenteellista muutosta yhteiskunnassa. Tällaista muutosta ei nykyisen järjestelmän kautta valtaa käyttävä eliitti voi tehdä. Valta-asema on kääntänyt heidän arvojärjestyksensä ylösalaisin: järjestelmän säilyminen on heille tärkeämpää kuin ihmiskunnan henkiinjääminen.

Ainoa voima, joka voi pysäyttää tuhokehityksen, on tavallisten ihmisten muodostama globaali yhteiskunnallinen liike. Tällaisen liikkeen kasvun yksi este on katse, joka ei näe muuta kuin nykyiset valtiolliset rakenteet ja kapitalistisen talouden. Todellisuudessa jokaisen ihmisen elämään kuuluu tässä ja nyt suuri määrä ei-valtiollisia ja ei-kapitalistisia toimintoja ja suhteita toisiin ihmisiin ja muihin luontokappaleihin. Tämä toiminta ei perustu niinkään virallisen talouden luomaan vaurauteen vaan luonnon ja ihmisten vuosituhansien kuluessa luomaan materiaaliseen ja ei-materiaaliseen yhteisvaurauteen. Yhteisvauraus ja ihmisten epävirallinen toiminta muodostaa jo nyt suuren vaihtoehtoisen talouden. Tämän reaalisesti olemassa olevan toisenlaisen maailman näkeminen voi antaa uskallusta luopua demokratian korvikkeena olleesta kulutusyhteiskunnasta ja rakentaa ei-kapitalistiseen ja ei-valtiolliseen minäämme pohjautuva ekologinen demokratia.

Talousteoriat ja vapautetut rahoitusmarkkinat kohtuuden esteinä

Tieteellinen kirjailija Jussi Raumolin

Kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden kriisi on 2000-luvun ensimmäinen globaali kriisi, mutta talouskeskustelu ja talousasiantuntijat sisäänpäin kääntyneitä, kova halu palata takaisin vanhaan.

Tämä on eräs hyvä esimerkki rajattoman laajenemisen aiheuttamista ongelmista. On käyty kiistaa, milloin tämä rajaton laajeneminen alkoi Lännessä. Oliko se vuonna 1000, 1500, 1750 vai 1945. Siis kyse on sivilisaatio-ongelmasta.

Kohtuullisuus tarkoittaa mielestäni sitä, että ihmisen toiminnalla on rajat ja se on kestävää. Nyt tarvitaan perusteiden pohdintoja

Rajaton laajentuminen

Länsimaisen antroposentrismin ongelma, luonto ja maailma vain ihmistä ja ihmisen valloitusta varten. Rajattomat halut ja tarpeet (uusklassinen teoria), jatkuva talouskasvu (kasvuteoreetikot), jatkuvat innovaatiot (Schumpeter), rajaton tiede ja teknologinen kehitys, rajaton voittojen ja varallisuuden tavoittelu, rajaton pörssikurssien nousu (amerikkalaiset ideologit) on yhtä kuin kestämättömyys.

Nyt 2000-luvun maailmassa ”business as usual”-ratkaisut vievät kohti uusia kriisejä ja katastrofeja

Toisenlaista talousajattelua

• Antiikin filosofia: Aristoteles ”kohtuullinen elämä ”. Antiikin Kreikan antroposentrismin ongelma: ajattelu luonnosta vai ihmisestä käsin.
• Saksalainen kestävän tuoton metsätalous: Heske, Prodan ”kestävän tuoton metsätaloudesta kestävään kehitykseen”. Kestävä kehitys ei voi perustua uusiutumattomiin luonnonvaroihin kuten kaivoksiin ja öljyyn.
• Substantivistinen talousantropologia: Polanyi, Sahlins ”talous ei irrallinen” ”alkuperäinen vauras yhteiskunta”, koska tarpeet olivat vähäiset
• ekologinen taloustiede: Daly ”talous ei irrallinen biosfääristä” ”energiankulutuksen , entropian ja ainevirtojen supistaminen” kestävyyden edellytyksinä
• omavaraisuus, käyttöarvo, vaihtoarvo, luksustuotteet: luksustuotteet nykyään ”tavallisia tuotteita”
• ”rahan irtoaminen luonnosta”: metalliraha, paperiraha, elektroninen raha

Loppumietteitä

Miten voidaan siirtyä kestämättömästä kehityksestä kohtuullisempaan ja kestävämpään kehitykseen. Tällä hetkellä näin ajattelevat ihmiset ovat pieni vähemmistö, mutta 2000-luvun tulevat globaalit kriisit lisäävät väistämättä tarvetta kohtuullisempaan ja kestävämpään elämäntapaan. Mutta ajattelussa ja tieteessä tarvitaan ”kosmologista mullistusta”, jotta nykyistä maailmantilannetta kyettäisiin ymmärtämään nykyistä paremmin.

Koko artikkeli:

Talousteoriat ja vapautetut rahoitusmarkkinat kohtuuden esteinä

Talon ja metsän kieli

Filosofi Tere Vadén

Pe 23.10.2009

Metsällä on poikkeuksellinen ääni suomalaisissa kielissä ja kirjallisuuksissa. Eurooppalaisen korkeakulttuurin matkiminen alkaa suhteellisen myöhään, kunnolla vasta 1800-luvulla. Kirjallisen sivistyksen syntyessä maanviljelys on nousemassa ja metsä lähellä. Kalevalan julkaisemisen jälkeen kestää yli sata vuotta ennenkuin hevosten määrä saavuttaa huippunsa. Tästä historiasta johtuen metsä liittyy kielen syntyyn ja voimaan. Jos ja kun metsä esiintyy sivistyksen vastakohtana, syntyy myös sivistyksen ja metsän kielen välille ristiriita. Tämä ei tarkoita, että metsä olisi mykkä; pikemminkin kielenkäyttöjen jännitteet piirtyvät esiin.

Kuvitellaan kolme samankeskistä ympyrää: talo, piha ja metsä. Metsä on omansa, sen ei tarvitse
välittää ihmisen, saati sitten luonnon laeista. Metsä elää, muuttuu, virtaa, hitaasti. Asuminen metsässä edellyttää tuntoa kierroista, asioiden yhteydestä yli yksilöiden iän ja näköpiirin, tietoa synnyistä. Korvesta voidaan raivata pihapiiri, jota jatkuvasti hoitamalla, muokkaamalla ja aitaamalla voidaan hallita nopeammin ja katkonaisemmalla tiedolla ja suuremmalla eristäytyneisyydellä. Pihalta katsoen metsästä tulee erämaa. Lopulta pihalla voi törröttää talo, jossa pysyvyys on parhaimmillaan ja turva laskelmoiduin, mukavuus korkeimmillaan. Ikkunasta katsoen metsä, erillisenä ”luontona” saa kaksinaisen luonteensa: toisaalta uhkana, vaarana, toisaalta estetisoituna ”kauneutena”. Talon kieli puhuu esineistä, joilla on paikkansa ja tehtävänsä. Mitä pysyvämpi talo ja talous, sitä välineellisempi ja täsmällisempi kieli. Tyypillisen luonnontieteen ositteleva ja käyttävä kieli on hyvä esimerkki. Nimet viittaavat esineisiin, ja sanojen paloista rakennellaan kokonaisia komentoketjuja. Pihamaalla kieli joutuu kamppailuun, tuuli vie sen mennessään, on huudettava ja joskus puhe kuuluu pelkkänä älähdyksenä, jota on vaikea erottaa eläimen äänestä. Samoin kuin ruohottuvia polkuja on tallattava esiin, on pihan kieltä uurrettava kuuluviin.

Metsän kieli on metsän elämän tapaan hienovarainen sattuman ja hitaan välttämättömyyden kudos, jota ei voi mielivaltaisesti käskeä. Metsän kieli vaatii ihmiseltä paljon, sitä enemmän mitä taloutuneempi, yksilöllistyneempi hän on, mitä itsepintaisemmin kuvittelee talon merkitykset kaikeksi tärkeäksi. Metsän kieli ei ole alkukantaista murahtelua verrattuna hienostuneeseen talon kieleen. Näin voi talosta näyttää: metsän kieli on hyödytöntä, tarkoituksetonta, se ei edistä talouden pysyvyyttä. Metsän kielen piirteet näkyvät pihan ja talon kielessä hyödyttömyytenä ja toimimattomuutena. Talon kielessä metsän jäljet voivat olla noloja jäänteitä, mutta tämä ei tarkoita metsän kielen olevan talon kielen rappeutuma. Pikemminkin voi olla päinvastoin. Metsän kokemus yksilöitymättömänä voi vaatia kieleltä hyvin monimutkaisia, monisyntyisiä ja jalostuneita muotoja. Toisin sanoen: metsän kieli ja mieli voi olla yhtä aikaa uudempaa ja vanhempaa kuin talon.

Ristiriita metsän ja talon kielen välillä tulee esiin myös arkisemmassa keskustelussa. Vaikkapa
metsien moninaiskäytöstä puhuttaessa metsien ”virkistyskäyttö” ja sen mittaaminen mahdollisimman tarkkaan talouden kielellä on esimerkki yrityksestä kääntää metsän kieltä talon ymmärrettäväksi. Näiden kielien tai järkien, tieteen ja luontokokemuksen, talon ja metsän, yhdistäminen ei onnistu noin vain. Tai onnistuuhan se, samaan tapaan kuin tieteen ja uskonnon liittäminen onnistuu: maailma jakautuu kahtia.

Energian säästön ja uusiutuvien energiamuotojen tulevaisuus

Ydinenergiavastaava Janne Björklund/SLL

Uusiutuvien energiamuotojen voittokulku on nousujohteessa. Viidennen ydinvoimalan päätöstä tehtäessä vuonna 2002 tilanne oli hieman toinen, mutta nyt ydinvoiman taloudellisetkin edellytykset alkavat romahtaa. Olkiluoto 3-hankkeen jatkuvat ongelmat kertovat viestiä ydinvoimarakentamisen surkeasta tasosta. Lähiaikoina julkistettavat sähkönkulutusarviot vuodelle 2020 tulevat
osoittamaan, että lisäydinvoima on tarpeetonta.

Eduskunta päättää lisärakentamisesta ennen kesää 2010. Päätös on tärkein nykyisen eduskunnan tekemä päätös, ja sillä on kansainvälistä merkitystä, koska siinä samalla annettaisiin viimeinen naula eurooppalaisen ydinvoimarakentamisen kuolinkamppailun arkkuun.

Suomessa on valtava potentiaali energiatehokkuuden käyttöönotossa. Pelkästään kiinteistöissä potentiaali on VTT:n arvion mukaan parin ydinvoimalan luokkaa. Maailmanlaajuisesti energiatehokkuudella voitaisiin saavuttaa noin puolet tarvittavista päästövähennyksistä. Energiatehokkuus on usein kokonaistarkastelussa kustannuksiltaan negatiivinen: energian käytön tehostaminen maksaa itsensä takaisin.

Fossiilisten polttoaineiden käytöstä luopumiseen on kaksi hyvää syytä: ilmastonmuutos ja uusiutumattomuus. Nykyisellä kehityksellä esimerkiksi hyödynnettäviä öljyvaroja pitäisi löytyä Venäjän ja Saudi-arabian resurssien verran, jotta käyttö voisi jatkua 2050 saakka. Tälläinen on tietysti vain teknistä pohdiskelua, koska hiilidioksidin talteenotto ei ole vielä valmis teknologia ja ilmastonmuutoksen haasteisiin on pakko vastata.

Auringosta saapuu energiaa 10000 kertaa enemmän kuin koko ihmiskunta tarvitsee. Tuulivoima on pian tuotantohinnaltaan ja jo nyt kansantaloudellisia kokonaisvaikutuksia tarkastellen erittäin hyvä vaihtoehto. Uusiutuvan energian syöttötariffia täytyy tarkastella kokonaisuutena eikä vain yksittäisinä kustannuksina. Kestävät energiaratkaisut luovat työpaikkoja, hyvinvointia ja kansainvälistä menestystä.

Ilmastopolitiikan tilanne – suuntana Kööpenhamina

Ilmastovastaava Leo Stranius/SLL

Kasvihuonekaasupäästöt ilmakehään lisääntyvät nopeammin kuin pahimmissakaan ennusteissa on arvioitu. Ilmaston lämpenemisen seurauksena kolmannes kaikista maapallon lajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon. Korallit ja Amazonian sademetsä häviävät sekä jäätiköt sulavat. Miljardit ihmiset tulevat kärsimään vesipulasta ja äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät. Lämpenemisen seurauksena sadat miljoonat ihmiset joutuvat jättämään kotinsa. Pahimmillaan ilmaston lämpeneminen uhkaa riistätyä palautekytkentöjen seurauksena kokonaan käsistä.

Mikäli ilmasto lämpenee yli kaksi astetta, ovat muutokset niin dramaattisia, että yhteiskunnat eivät enää pysty sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Tällä hetkellä ihmiskunta on menossa kohti 5-6 asteen lämpenemistä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) mukaan teollisuusmaiden tulisi leikata päästöjä vähintään 25-40 prsosenttia vuoteen 2020 mennessä ja 80-95 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasosta, mikäli lämpeneminen halutaan pitää kahden asteen tuntumassa.

Eniten kasvihuonekaasupäästöjä aiheutuu energiantuotannosta ja liikenteestä. Myös maankäytön muutokset ja maatalous ovat merkittäviä päästöjen aiheuttajia. Suurimmat päästäjät ovat Kiina ja Yhdysvallat, joiden osuus maailman päästöistä on lähes 40 prosenttia. Näiden jälkeen suurimmat saastuttajat ovat EU, Venäjä, Intia ja Japani. Päästöt henkeä kohden ovat kuitenkin Kiinassa, Intiassa ja muissa kehittyvissä maissa hyvin alhaiset verrattuna teollisuusmaiden päästöihin.

Kansainvälinen yhteisö pyrkii vastaamaan ilmastohaasteeseen neuvottelemalla parhaillaan Kioton pöytäkirjan jälkeisestä ilmastosopimuksesta. Neuvottelut on määrä saada päätökseen joulukuussa 2009 Kööpenhaminassa. Kun Kööpenhaminan ilmastokokoukseen on aikaa enää reilu kuukausi on useimmat keskeiset neuvottelukysymykset pahasti auki. Erityisesti yheisymmärrys pitäisi löytää teollisuusmaiden ja kehitysmaiden päästövähennystarpeista sekä teollisuusmaiden rahoituksesta kehitysmaiden päästövähennystoimiin, metsäkadon pysäyttämiseen ja sopeutumistoimiin.

Ympäristöjärjestöjen vaatimukset Kööpenhaminan ilmastokokouksen neuvottelutuloksesta ovat selvät. Sopimuksen tulee perustua ilmastotieteen mukaisille vaatimuksille pitää lämpeneminen alle kahden asteen. Teollisuusmaiden tulee sitoutua 40 prosentin absoluuttisiin päästövähennyksiin ja kehitysmaiden 15-30 prosentin päästövähennyksiin normaaliin päästökehitykseen verrattuna. Rahoituksesta ja teknologian siirrosta pitää löytyä sopu sekä metsäkadon pysäyttäminen tulee tapahtua vuoteen 2020 mennessä. Globaalit päästöt pitää saada käännettyä lasku-uralle vuoteen 2015 mennessä.

Tämän sukupolven haasta on siirtyminen hiilineutraaliin yhteiskuntaan. Voimme valita olemmeko ensimmäinen sukupolvi, joka ottaa ilmastonmuutoksen tosisaan vai viimeinen, joka ei niin tee.

Uraanivoiman riskit tuotantoketjun eri vaiheissa

Professori Matti Saarnisto

Suomi on uraanivoiman käytön suhteen tänä päivänä aivan poikkeuksellinen maa tuotannon kaikissa vaiheissa uraanin etsinnästä uusiin ydinvoimalaitoksiin ja ydinjätteiden loppusijoitukseen saakka. Täällä suunnitellaan uraanikaivosten avaamista, vaikka kaikki Euroopan uraanikaivokset on suljettu, viimeisin Tsekissä 2008. Syynä ei ole malmin loppuminen vaan hallitsemattomat, pysyvät ympäristöongelmat.

Kansainväliset malmiyhtiöt etsivät Suomessa vanhentuneen kaivoslain turvin uraania aivan asutuilla alueilla. Tämä ei kävisi päinsä muualla Länsi-Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Ei ole olemassa esimerkkiä, jossa uraanin louhinta ja malmin rikastus olisi onnistuttu pitämään suljetussa järjestelmässä. Jo maapeitteen kaivaminen on riski, kuten Soklin fosforimalmin yhteydessä olevan uraanimalmin paljastaminen on äskettäin osoittanut. Kallioperän uraanipitoisuudet ylittävät Suomessa monin paikoin louhinnan kannattavuusrajan 0.1 %, joten kaivosten avaaminen on todennäköistä toisin kuin GTK ja ministeriö (TEM) pyrkivät uskottelemaan. Uraaninetsintä tulisi yksiselitteisesti kieltää uudessa kaivoslaissa.

Länsimaissa vain Suomessa ja Ranskassa rakennetaan uutta ydinvoimaa ja Yhdysvalloissa on käynnistetty yhden keskeytyksissä olleen reaktorin rakennustyö. Rakenteilla olevan Olkiluodon prototyyppireaktorin viivästyminen, hallitsemattomasti nousevat kustannukset ja suunnittelun keskeneräisyys ovat olleet näkyvästi esillä kansainvälisessä lehdistössä viime viikkoina. ”Malliprojektia” on kutsuttu ”malliepäonnistumiseksi”.

Suuri osa maailman käytössä olevista reaktoreista lähestyy käyttöikänsä loppua, mikä on turvallisuusriski, esimerkkinä Saksan Krümmelin ydinvoimala. Nykyinen reaktoreiden uusimisvauhti tuskin riittää korvaamaan suljettavia. Suurin osa uudisrakennushankkeista on maissa, joiden turvallisuuskulttuuri on pahasti puutteellinen. Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen ydinvoimalla on niin ikään epärealistinen tavoite. On laskettu, että tuskin 5 % tarvittavista päästövähennyksistä voidaan korvata ydinvoimalla.

Suomi on poikkeuksellinen maa myös siksi, että täällä on tarkoitus haudata korkea-aktiiviset ydinjätteet kallioperään Ruotsissa jo yli 30 vuotta sitten kehitetyn mallin mukaisesti. Suomessa tähdätään loppusijoitukseen ensimmäisenä maailmassa, Ruotsikin tulee perässä. Muualla suunnitelmat ovat vasta lähtökuopissa tai ne puuttuvat tyystin, eikä kansainvälisesti hyväksyttyä ratkaisua ole.

Ennusteet Olkiluotoon suunnitteilla olevan ydinjäteluolan turvallisuudesta pitkällä aikavälillä ovat pitkälti spekulaatiota eivätkä voi perustua tieteellisiin faktoihin. Esimerkiksi jääkausien aikana tapahtuvat voimakkaat maanjäristykset ja ikiroudan mahdollinen tunkeutuminen jäteluolaan ovat vakavia ongelmia, jotka kyseenalaistavat Posivan loppusijoituskonseptin. Ikirouta voi tunkeutua jopa 750 – 800 metrin syvyyteen, siis paljon syvemmälle kuin Posivan esittämä 180 metriä tai jäteluolan suunniteltu 420 metriä.

Uutta ydinvoimaa ei pidä rakentaa, kun nykyistenkään ydinvoimaloiden korkea-aktiivisen jätteen loppusijoitusta ei ole ratkaistu.

Hyvinvointia ilman jatkuvan kasvun pakkoa?

Tuuli Hirvilammi

Sosiaalipolitiikan tutkija Tuuli Hirvilammi Helsingistä pohdiskeli, onko sellainen hyvinvointi mahdollista, jossa yhdistyvät ekologinen ja taloudellinen kestävyys. Hän siteerasi Ville-Veikko Hirvelää, jonka mukaan on suurta henkistä rikkautta jos ”on varaa olla ilman”.

Uudessa tutkimuksessa ”Sustainable Futures” (toim. Marko Ulvila ja Jarna Pasanen) jaotellaan maailman väestö kolmeen – suunnilleen samansuuruiseen – ”luokkaan”: Ylikuluttava, kestävä ja kamppaileva luokka. Tavoitteena on, että kaikilla olisi elämän perustarpeet ja oikeudet, ja elämänmuoto olisi samalla ekologisesti kestävä. Suuri osa maailman ihmisistä elää näin, heidän elämänmuotoansa tulisi arvostaa ja ottaa se muidenkin malliksi. Ylikuluttavalle luokalle tämä merkitsee kulutuksen vähentämistä, mainonnan rajoittamista jne eli ”miinuskasvua”. Loismaisesta luontosuhteesta on kuljettava kohti symbioottista luontosuhdetta. Hirvilammin mukaan kannattaa olla optimisti: kulttuurit ovat monessa asiassa muuttuneet ja hylänneet vahingollisiksi osoittautuneita toimintatapoja. Kulttuurit voivat muuttua.